Karvamuistelmani

Kaikki alkoi suht viattomasti.

Eräänä kesäisenä aamuna tajusin kovasti häpeäväni jalkojeni apinakarvoitusta. Olin murrosiän kuohuista vasta selvinneenä herkässä ja itseäni etsivässä vaiheessa, joten mieleni oli avoin ja vaikutuksille altis. Ja aloin käydä epätoivoiseksi: poissa olivat ne päivät jolloin saatoin kirmata uimahousuissani auringon alla kimaltelevaan veteen huolehtimatta siitä miten irstailta suloisessa tuulessa lepattavat jalkakarvani näyttäisivät.

Yhdessä internetin pahamaineisista keskustelufoorumeista miehet puhuivat säärikarvojensa ajelusta. Ajatus jysähti päähäni: nuo tekevät sitä, miksen siis minäkin.

Ostin kaupasta nykyään aataminaikuisen Gillette Mach3 -höylän ja partavaahtoa ja kävin hommiin. Sinä iltana veri virtasi mutta tunsin oloni jotenkin… puhdistautuneeksi. Tunnustan että samalla vaivalla katosivat muutkin karvat hiuksia lukuunottamatta. Pesuhuoneen ikkunasta tuleva tuuli vilvoitti verta vuotavaa kehoani kuin heinäsirkan vieno henkäys.

Olin vihdoinkin vapaa.

Pikakelaus eteenpäin. Aloin tapailemaan erästä kivaa tyttöä. Tutustuimme, ihastuimme, jossain vaiheessa huomasimme että vietimme hyvin paljon aikaa samassa sängyssä alasti. Silloin se alkoi:

“Sun jalkojen sänki kutittaa mua inhottavasti.”
“Ei kai, pari päivää sitten ajelin.”
“Kutittaa silti. Kokeile vaikka ite.”
“No kyllä se vähän mutta…”
“Mie voin lainata sulle noita vahaliuskoja, lähtee karvat kunnolla.”
“Njoo okei.”

Kamala virhe.

Hän istutti minut wc-pöntön kannelle alastomana, hämmennyksen ja kauhun sekaisissa tunnelmissa, ja otti käteensä viattoman näköisen kylmävahaliuskan. Hän paineli vahaliuskan neitseellistä ihoani vasten ja suoritti teon jonka väkivaltaisuudelle ei löytynyt siihenastisesta elämästäni vertailukohtaa. Hän teki sen monta kertaa, yhä uudelleen ja uudelleen kunnes jalkaan oli ilmestynyt arviolta 10×20 senttiä kokoluokaltaan oleva paljas laikku. Nousin ylös ja kieltäydyin jatkokäsittelystä kohteliain mutta päättäväisin sanankääntein.

Kaikkeen sitä suostuukin rakkauden tähden.

Pikakelaus eteenpäin. Kesken himokkaan suuteluhetken hän totesi yhtäkkiä:

“Sun viiksien sänki raastaa mua inhottavasti.”
“Ei kai, aamulla ajelin.”
“Raastaa silti. Kokeile vaikka ite.”
“No kyllä se vähän mutta…”
“Mulla on kaapissa itse tekemääni kuumavahaa. Kokeillaan sitä.”
“Njoo okei.”

Kamalampi virhe.

Hän lämmitti kuumavahan ja istutti minut sänkynsä reunalle. Puisella lastalla hän kaiveli purnukasta rusehtavaa tököttiä ja siveli sitä huulieni yläpuolelle, nenänreikiin ja suupieliin kasvot päättäväisinä. Tämän ei pitäisi hirveästi sattua, hän sanoi.

Paskanmarjat.

Viiden nykäisyn jälkeen ylähuuleni ja nenäni välinen alue näytti karvattomien kraatereiden täyttämältä tasangolta, jota värjäsivät tuhoutuneista karvatupista vuotavat veripurot. Tuska oli suunnaton, ja jälleen kerran minun oli pakko ihailla maskuliinisten karvojeni sitkeyttä. Puolet olivat antautuneet vahan ja paperin salakavalalle liitolle, mutta toinen puolisko oli yhä tiukasti kaivautuneena poteroihinsa valmiina pistämään parastaan seuraavan hyökkäyksen tullessa.

Jälleen kohteliaasti kieltäydyin jatkokäsittelystä.

Pikakelaus eteenpäin.

“Tiiätkö että sun perskarvat näyttää tosi ällöttäviltä näin lattianrajasta katsottuna.”
“Ei kai?”
“Tosi ällöttäviltä. Ajelisit pois.”
“Njoo okei.”

Ja jälleen höylä lauloi. To boldly go where no blade has gone before, se sanoi. Seuraavana päivänä lähdimme kaupungille. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä ja nautimme olostamme.

Kotimatkalla se iski.

Tuntui kuin perseestäni olisi yrittänyt kaivautua ulos kokonainen muurahaisten armeija. Kutina oli jotain sanoinkuvaamatonta. Pyysin tyttöystävääni rapsuttamaan kutiavaa pyllyvakoani sillä itse en kehdannut. Hän ei jostain kumman syystä suostunut siihen, joten siinä me sitten kävelimme, minä hyvin oudosti keikkuen ja tuskaisesti vääntelehtien ja ilmehtien. Noita liikkeitä olen myöhemmin vähemmän menestyksekkäästi yrittänyt soveltaa tanssilattialla.

Aloin pikkuhiljaa tajuta että kaikenlainen karvoituksen kaitseminen on huono idea muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta.

On loppupäätelmän aika: kokemuksistani viisastuneena totean että toisistaan eristettyinä karvat ja naiset ovat varsin harmittomia tapauksia, mutta yhteen lyötynä lopputuloksena on tuskaa, verta, kutiavia persvakoja ja naapuriin kuuluvia tuskanhuutoja. Kokemuksistani viisastuneena myös vannon etten pyydä/vaadi/ehdota ketään tulevista kumppaneistani vahaamaan itseään missään elämäntilanteessa (allekirjoitus ja kopio kolmena kappaleena)

Tosin pysyn yhä väitteessäni jonka mukaan silloisen kiduttajani ohuita viiksihaituvia ei voi verrata sentin paksuisiin partakarvoihini.

PS: Veeti for men -vaahdon käyttäjille tiedoksi. Jos käyttöohjeissa kielletään levittämästä tököttiä genitaalialueille, uskokaa hyvällä. Vakuutan teidät kolmella sanalla: au-au-au.

Tarjoilija…

Tilaisin seuraavanlaisen annoksen:

huimausta, unettomuutta, ruokahalun katoamista, suun kuivumista, ummetusta ja pahoinvointia, sukupuolihalun heikkenemistä, yöhikoilua, näköhäiriöitä, laajentuneita pupilleja, ripulia, levottomuutta ja korkeaa verenpainetta.

Kiitos.

Kyytipojaksi ottaisin haaleaa vettä ja tukevan aterian.

Vessapaperista

Sitä alkaa vessapaperi loppua.

Joskus suurimmat kriisitilanteet saavat alkunsa näin viattomista toteamuksista. Vessapaperi alkaa loppua. Kaupasta saa lisää.

Voi kun se olisikin noin yksinkertaista.

Pohjustuksena sanottakoon että teen hyvin harvoin minkäänlaisia kauppalistoja. Olen äärimmäinen fiilisshoppailija ja yleensä päätän vasta kaupassa mitä syön minäkin päivänä. Vessapaperin loppuessa siis loogisesti seuraava toimenpide on lähteä kauppaan ostamaan vessapaperia. Ilman kauppalistaa.

Virhe numero yksi.

Yleensä lähden kauppaan ilman että olen hirveästi ruokaillut sitä ennen.

Virhe numero kaksi.

Kaupassa iskee hillitön nälkä. Kiertelen hyllyjä aavikolle nääntyvän katse silmissäni ja lapan korin täyteen ostoksia. Mahdollisesti mukaan tarttuu myös suklaalevy ja pussi irtokarkkeja. Luon haikean katseen pakastealtaaseen ja nappaan mukaan yhden ristoranten mozzarellapizzan. Nälkä tekee hulluksi. Etsin lyhyimmän kassajonon ja odotan kärsimättömästi että pääsen tekemään ostokseni ja polkemaan kotiin, jossa vakaa suunnitelmani on ahtaa kupuni täyteen ihan rasvaista ja suolaista roskaruokaa.

Lapan ostokseni nitisevän pyöräni kyytiin ja polkaisen kämpille. Väännän uunin päälle ja odotan ne tuskaiset kymmenen minuuttia jotka kuluvat lämmön noustessa hiljalleen kahteensataan asteeseen (celsiusta). Tunne on samanlainen kuin varmaa yhdyntää odottaessa.

Viimein saan työnnettyä pakastealtaan jäljiltä yhä kovan pizzani lämpimään uuniin. Laitan luukun kiinni ja… odotan. Kuluu kaksi minuuttia.  Avaan toiveikkaana luukun ja vilkaisen sisään. Vitut, juusto ei ole edes sulanut vielä. Odotan kiltisti taas kaksi minuuttia. Näyttää paremmalta. Muutamaa minuuttia myöhemmin nenääni alkaa leijailla ihana tuoksu, avaan uunin ja päätän että pizza on RIITTÄVÄN lämmintä ja kypsää syötäväksi.

Tiedättehän miten nälkää nähneet petoeläimet ruokailevat? No hyvä, minun ei siis tarvitse kuvailla…

Pyyhin suupieleni ja sormeni lähistöllä lojuvan vessapaperirullan viimeisiin arkkeihin ja huokaisen tyytyväisenä.

Tässä kohtaa täytyy varmaan mainita että olen suhteellisen läpipasko ihminen. Hetkeä ruokailun jälkeen peräsuoleni alkaa huudella ykkösluokan pikapostin olevan tulossa. Kipitän pytylle ja vedän housut kinttuuni.

Silloin se iskee.

Vessapaperi unohtui kauppaan. Pyyhin juuri suupieleni ja sormeni talon viimeisiin vessapapereihin.

Istun pytyllä ja punnitsen pitkään ja hartaasti vaihtoehtoja. Joko nousen ylös, vedän housut jalkaani ja kestän seuraavaan päivään, tai jatkan istumista ja annan tulla tuutin täydeltä. Sen jälkeen käytän sanomalehteä vessapaperin korvikkeena ja hyväksyn osallisuuteni massiivisessa putkientukkimisoperaatiossa joka lopulta johtaa siihen että alakerran mummon katosta alkaa suihkuta kusen ja paskan sekaista lietettä joka tuhoaa hänen tuhansien eurojen arvoiset perintömattonsa ja antiikkilipastonsa.

Elämä on täynnä valintoja. Choose well, choose wisely.

Jälkihuomautus: Pepe teki hyvän huomion. Vessapaperin lisäksi olen erityisen hyvä unohtelemaan hehkulamppuja kaupan hyllylle.

Ernu höpäjää

Mietin tässä että miten älyttömän tärkeää voi jollekin olla täydellinen vapaus kaiken mahdollisen kahleista ja liiasta yhteisöllisyydestä.

Mä olisin voinut pari vuotta sitten julistautua ihan hyvin streittariksi. En tehnyt sitä. Minkä takia? Ajatus siitä että yhtäkkiä olisin alkanut toimia oman pääni sijasta jonkin yhteisön asettaman mallin mukaan oli ahdistava vaikka käytännön ero olisikin ollut olematon.

Käytän Linuxia. Minkä takia? Takuulla en siksi että kyseessä on esimerkiksi WIndowsia helpompi käyttis. Se mikä saa mut hyrräämään on Linuxin muokattavuus. Mua ei sidota mihinkään valmiiseen kiveen lyötyyn tapaan tehdä asioita. Mä voin kokeilla, säätää ja kääntää kunnes lopputuloksena on joko käyttökelvoton sillisalaatti ohjelmia tai täydellistä työpöytänirvanaa hipova lopputulos.

Mua ahdistaa oudosti aina kun joudun kuvailemaan uskonnollista vakaumustani tai sen puutetta, tai seksuaalista suuntautumistani yhdellä sanalla. Miten voi kiteyttää jotain noin monimutkaista yhteen sanaan? Ihmiskunnalla on pakkomielle yhden sanan määrittelyihin (Pepe heittää tähän väliin ehdotuksen mun suuntautumisesta: “semihomo.”) mikä tietenkin johtuu siitä että on helpompaa lausua yksi sana kuin tuhat sanaa ja aikaahan meillä on aina vähän. Tässä on kuitenkin se huono puoli että yhden sanan määrittelyt kuvaavat aina jotain absoluuttista, ja absoluuttinen on ahdistavaa ainakin allekirjoittaneen mielestä.

Tähän on kuitenkin helppo ratkaisu! Ryhtykäämme joukolla käyttämään ajatusvirtalähettimiä. Annetaan kirjoitetun ja puhutun kielen rapistua ja kommunikoidaan tunteiden ja ajatuskuvien avulla! Yksityisyydensuojan toteuttamisesta on tietenkin keskusteltava, ja jonkun on ensin kehiteltävä kyseinen laite, ja on keksittävä jokin tapa jolla säilöä nykyinen tietotaito myös jälkipolvia varten (jotka eivät osaa lukea), mutta ainakin pääsemme yhden sanan määrittelyistä mumbl mumbl… *joku vetää jesseteippiä suun eteen*

Kräkkeriräp

Jou
Te ootte niin kamalan fiksuja
krakkerit
saatte vissiin tästä kunnon kiksuja
joo
Tahmatassu riisikepit höpönassu kullannuput
amislipat tahmatassut jalkovälii sormeilevat
ja
mikropizzaa cocacolaa pikku loppasuut
kitusiinsa mättävät ja puhelimeen opettajat mäkättävät
“jou bitch, mikset tullu taas kouluu?”
“Hei mään matafaka joujou, piti kräkätä yks sivusto
ja kapulaa rattaisiin luovien ihmisten työnnellä
höhöö,

Hacked By ZiYaReTCi & CodeR

tää on homman nimi
ja uhrien vitutus täysi maksimi
jou, bro, me ollaan niin hyvii
todellisii menestyjii”

Vitut.

Kiitokset Suncometille erinomaisesta informaatiosta palvelimen sabotoinnin jälkeen. Ja pikku kräkkerit saavat toivon mukaan rapsut jotka tuntuvat edes jossain.

Päässä heittää

Ja kas näin. Puolitoista tablettia Citalopramia (30 mg/pv) vaihtui kätevästi neljäänkymmeneen milligrammaan sepramia joka on 1/1 samaa mömmöä. Osasyy tuolle oli se ettei citalopramia saa kolmenkymmenen milligramman tabletteina ja puolentoista tabletin kanssa säätäminen on vähä hankalaa.

Kenellekään mut tuntevalle tuskin tulee yllätyksenä että välillä rattaat pään sisällä jumiutuu. Voiteluaine loppuu, lisää ei saa kaupasta ja koko paska alkaa ruostua. Valkoiset pikku napit pitää mut onneksi toimintakykyisenä (kutakuinkin). Ruskeita painavia kapseleita myös popin jossain välissä mutta ne veivät minut vararikkoon.

Elikä tilannekatsaus: päässä heittää, särkee, yrjöttää. Ei hirveesti nälätä eikä jaksa nousta tästä sängyltä tekemään yhtään mitään. Valot pimeinä, kissa nukkuu vieressä. Kymmenellä milligrammallakin on näköjään iso vaikutus.

Kyl tää tästä.

Rauha maas…

Jotenkin rauhoittavaa huomata että kymmenen vuotta sitten Linuxille kirjoitetut ohjeet ovat yhä päteviä:

http://www.linuxsa.org.au/tips/time.html

Lisää kummasti luottamusta siihen, että alla jyllää kauan kehitetty, monissa liemissä keitetty järjestelmä.

ps. Löysin aivan ihania taustakuvia!!1!

Iso luuta lakaisee

Olenpas ollut ahkerana tänään. Tai eilen siis. Unirytmi taas vähän sekaisin.

Lakaisinlattiat pyyhinpölyt järkkäsinhuonekalutuuteenuskoon heivasinteeveenhelvettiin ja mitähän vielä… Tekemisestä ei ollut puutetta. Nyt tää miniyksiö näyttää ihanan avaralta kun tilaa vievä tekniikka on kaapissa. Vanhan tietokoneen jemmasin sohvan taakse jossa se nyt hurisee tiedostopalvelimena (kiitos uuden läppärin). Yritin epätoivoisesti googlettaa keinoja pena 4 -prossun alikellottamiseen ja tuuletusmelun vaimentamiseen, mutta mikään ohje ei tuohon tuntunut tepsivän. Ei tuo onneksi ihan mahdoton metelöitsijä ole.

Ei niin hirveän kiva yllätys oli se, kun huomasin ettei Vista Home Premiumissa ole mahdollisuutta etäkäyttää toista tietokonetta (jos nyt oikein tajusin). Onneksi netti on vääärällään samaan tarkoitukseen kehitettyjä sovelluksia. Päädyin käyttämään LogMeIn -nimistä softaa joka toimii seuraavalla tavalla: ensin asennetaan palikka etäkäytettävälle (tai etäkäytettäville) koneelle/koneille ja perustetaan käyttäjätili wepissä. Sen jälkeen ladataan etäkäyttävän koneen firefoxiin laajennus ja tadaa, toisen koneen hallinta hoituu internetselaimen välityksellä. Toimii ihan riittävän hyvin ja liukkaasti mun tarpeisiini.

Jättekiva yllätys oli taas se, että ikivanha Warlords 3: Darklords Rising toimii Vistalla mukisematta (tai no musiikit pätkii ja pelin omat kursorit pitää kääntää pois päältä) mutta jos vertaa niihin ongelmiin joihin olen törmännyt vähän modernimmissa… neimmissa (nosamase, oon väsynyt enkä osaa enää kirjoittaa) peleissä, ei passaa valittaa. Turha varmaan edes pyytää arvaamaan mihin pari edellistä tuntia hurahti… Tuo peli on kyllä todellista vuoropohjaista ekstaasia.

Langatonta nirvanaa - tai sitten ei

Minua pitkään palvellut pöytäkone sai viimein siirtyä kunniakkaaseen tiedostopalvelimen tehtävään. Tilasin nimittäin uuden läppärin vastikään. Toissapäivänä sitten paketti kolahti postiin, ja sitä lähdin sormet syyhyten hakemaan. Silmissä siinsivät haaveet johdottomasta tietokoneympäristöstä - vihdoin ja viimein.

Mutta.

Todellisuus on vähän toinen. Eihän se johdoton tietokone itsestään synny. Tietokoneen digiboksi ja hiiri ovat ihan väärää sarjaa johdottomuutta ajatellen. Anysee ei ole mikään kompaktiuden riemuvoitto jos vertaa usbtikku-digiboksiviritelmiin, ja hiirikin on hännällistä mallia. Todellinen langattomuus vaatii siis lisäinvestointeja läppärin hankkimisen lisäksi.

Huoh. *istuu sohvalla läppäri sylissään johtohelvetin ympäröimänä*

Joululahja ainakin on jo tiedossa: http://www.verkkokauppa.com/popups/prodinfo.php?id=9310

Jou!

Viime kirjoituksesta onkin kulunut aikaa. Pyydän anteeksi kaikilta lukijoilta (kyllä, juuri sinulta ja siltä yhdeltä toiselta tyypiltä) ja yritän parantaa tapani.

Tuli sitten kesä, enkä löytänyt mistään töitä. Puhelinmyyjäksi ei musta ole puhelinkammon takia ja näyttääkin nyt siltä että elän kesän sossun rahoilla jos Varamiespalvelu ei löydä mulle jotain. Ihan kiva vaihteeksi olla kesä toimettomana, kahtena edellisenä kesänä kun olen tehnyt ihan oikeita töitä.

Vaikeaa tämä kirjoittaminen näin pitkän tauon jälkeen… Mutta nyt siihen pääasiaan. Ostin nimittäin skeittilaudan 22 vuoden kypsällä iällä. Olen nyt päivän tuolla jyristellyt (jyristellä ei ole mitenkään liian vahva ilmaisu, nuo renkaat kun pitää ihan helvetillistä meteliä ja tärisyttää jalat tunnottomiksi. Pehmeemmät hankintaan heti kun rahatilanne sallii) ja ihan kivalta tuntuu silloin kun en narskuttele hampaitani raivosta kihisten. Osaan ohjata lautaa liikkeessä ja olliekin melkein onnistuu jo.

Että näin tänään. Huomenna lisää skeittaamista ohjelmassa.